Vuodenvaihteen kuulumiset

Tänään on ollut eriskummallinen päivä. Aamulla heräsin aikaisin järjestämään ystävälleni Mother blessing juhlia. Ne oli viimeiset juhlat kolmen juhlan sarjasta, joista otettiin kuvia ja videota tulevaa projektiani varten. Juhlien järjestäminen on yksi rakkaimmista puuhistani ja itse juhlat oli todella liikuttavat ja onnistuivat hyvin! Juhlissa oli vieraina juhlittavan äidin ja minun yhteisiä ”synnytys-ystäviä” ja pari muuta vierasta. Naiseuden ilo ja rakkaudellinen ilmapiiri oli läsnä. Juhlittava mamma oli upea kauniin vatsansa kera ja kohtuvauvakin osallistui juhliin omalla tavallaan. <3 <3

mobe_taulu

Juhlien jälkeen olin aivan poikki ja makasin kotisohvalla päikkäreistä haaveillen, mutta eihän lapsiperheellisellä sellaisiin ole useinkaan mahdollisuutta. Varsinkaan jos on ollut ensin koko päivän pois. 😉 Kun päivä kääntyi iltaan vaihtui juhlien voimaannuttava tunnelma pohdintoihin vanhemmuuden haasteista ja ”pimeyksiin valojen reunalla”. Miten voikaan olla äitiys ja vanhemmuus välillä niin hurjaa ja henkisesti raastavaa?

Se on niin jännä kuinka oikeasti vain itse voi tietää miten sinulla menee. Keskustelujen myötä voit peilata omia juttuja muihin ja saada sieltä vertailupintaa omiin kokemuksiin. Niin kuin tänään juhlissa yksi naisista sanoi.. ei nykypäivänä välttämättä nähdä tai jaeta niitä muiden huonoja hetkiä vauvojen ja lasten kanssa, eikä tiedetä että on ihan tavallista, että niitä kurjiakin ajatuksia tulee. Se on ihan luonnollista, mutta se menee ohi. Nyt tässä kohtaa en tarkoita mitään graaveja juttuja vaan ihan sitä perussettiä mitä äitinä ja isänä voi kokea arjessa. Sitä, että tuskastuu vaikka vauvan itkuun ja ajattelee hänelle jotain pahaa. Tai menee hermot esiteinin kanssa ja toivoo mielessään, että voisi lähettää hänet Timbuktuun heti ensimmäisellä koneella.

Valot pimeyksien reunoilla
Ovat toisinaan himmeitä ja harvassa
Sullon sisälläs valtameren kokoinen voima
Jonka sä voit oppaaksesi valjastaa
– Toni Wirtanen

Jotenkin tänään pitkästä aikaa lävähti naamaan oikeen kunnolla se kuinka paljon vanhemmuus haastaa omaa henkistä kasvua eteenpäin, jos sen on valmis näkemään. Omat mokat tuntuu kamalilta, vaikka tietää, että kukaan ei ole täydellinen. Riittäävä on hyvä, mutta mikä on riittävää? Välillä kun joka puolelta (media, some, ym.) ”syytetään” vanhempia milloin mistäkin, niiin itse huomaan syyttäväni itseäni vaikka lopulta kun asiaa rauhassa katsoo, niin eihän se edes ole niin meidän perheessä. Jokainen elää omassa kuplassaan ja voikin olla, että se kupla missä elää ei olekaan se valtavirran kupla jonka toimintaa kritisoidaan. Joskus myös ihan pienet asiat voi tuntua isoilta ja ruoskii itseään niistäkin.

Tässä illalla äitiyden raastavaa ja haastavaa puolta pohtiessa törmäsin Apulannan uuteen biisiin. Sopii niin hyvin niihin kuoppaisiin hetkiin.  Minulla ei ole kokemusta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta eikä synnytystraumoista, mutta voisin kuvitella, että erityisesti niitä kokevat saattaisi tykätä myös.

Apulannalla on toinenkin biisi, josta erityisesti syvissä vesissä kulkiessa tai vaikka lapsiperhe-elämän kaaosahdistuksessa, voi saada voimaa.  Se on Pihtiote.

Oikeasti minun piti tehdä nyt kirjanpitojuttuja, mutta sattumalta en löytänyt yhtä kansiota (joka hetki sitten oli minulla kyllä ollut kädessä) ja jotenkin tuli kova tarve kirjoittaa tämä juuri nyt näiden videoiden kera. Halusin jakaa sen, että ei – ei tämä äitiys ole niin hehkeää aina. Ja joo, voi olla välillä raastavaa huomata kuinka onkin tehnyt juuri päin vastoin kun oli toivonut tai puhunut. Tai voi olla tuskallista huomata ettei itsestä ole juuri sellaiseksi äidiksi kun oli itseään ajatellut. Vaikkapa pullantuoksuiseksi kotiäidiksi tai urbaaniksi uraäidiksi joka hoitaa menestyksellä kodin, uran, lapset ja puolison. 😉

Itse olen tässä joululoman aikana ja vuoden vaihtuessa pohtinut viime vuotta ja esim. näitä Voimaannuttava synnytys juttuja. Olen tehnyt tosi paljon töitä, joka ei kuitenkaan näy juuri missään. Tai no siis riippuu mistä katsoo, mutta jos katsoo sitä tärkeintä -> eli perhettä ja omaa itseä, niin rehellisesti sanottuna en tiedä onko ollut sen väärti. Olen saanut toteuttaa intohimojani ja ollut tuottelias (niin kuin siskoni sanoi), mutta vienyt paljon voimavaroja itseltä, aikaa ja läsnä oloa perheeltä ja taloudellisia resursseja.

Olen kyllä hurjan iloinen ja ylpeä mm. niistä Voimaannuttava synnytys -korteista ja haluan jatkaa näitä omia projekteja, mutta oma hyvinvointi ja perhe edellä. :) Nythän siis olen hoitovapaalla ja hoidan kahta nuorimmaista kotona eli käytännössä olen tehnyt töitä vähän päivällä (jos mahdollista) ja sitten öisin. Tavallisesti jonnekin klo 2 asti, joskus jopa klo 4. Aamulla on ollut pakko nousta laittamaan koululaisia kouluun, joten vähillä on unet välillä olleet. Joulukalenteria tehdessä kävi niin, että oli vain pakko mennä nukkumaan lasten kanssa samaan aikaan ja jättää kalenterin tekemiset niiltä illoilta ja siirtää joskus jopa saman päivän aamuun, jolta kalenterin ”luukku” uupui. :)

Jotenkin tämä loppuvuosi ja vuoden vaihde on ollut erikoinnen tunnelmaltaan ihan siis yleiselläkin tasolla. Vuoden viimeinen superkuukin oli ja meni… Aika diipeissä meiningeissä monet painineet. Kuka sairastunut, joutunut onnettomuuteen, tehnyt isoja päätöksiä, menneisyyden haamut nousseet, jne. Itselle oma tilinpäätös ja itsetutkiskelu on tehnyt hyvää, vaikka ei helppoa olekaan. Toivon, että kuluva vuosi on nousujohteinen koko maailmassa. Lisää valoa, rakkautta, iloa, myötätuntoa ja hyvinvointia! <3

Saapa nähdä mitä tämä vuosi tuo tullessaan. Saan Kaisan (doula, imetysohjaaja, hypnosynnytysohjaaja, jne.) minun kaveriksi tänne blogaamaan ja puuhaamaan näitä Voimaannuttava synnytys -juttuja. Meillä on kaikkia hauskoja ja ihania suunnitelmia, joita haluttaisi toteuttaa. Katotaan millä aikataululla niihin päästään käsiksi. 😉

Ihanaa uutta vuotta kaikille! <3

PS. Kätilön käsistä -blogin Johanna on kirjoittanut 10 syytä käydä synnytysvalmennuksesta -tekstin ja kirjoittaa siellä yksityisistä synnytysvalmennuksista ja niiden hyödyistä. :) Kannattaa lukaista.